Yllätysten kaupunki (Box of chocolates)

Mistä tykkään Istanbulissa, on se, ettei koskaan tiedä, mitä saattaa tulla vastaan. Tuntuu, että kaupunkiin olisi ripoteltu pikkuyllätyksiä ihan vaan kaikille niille, jotka jaksavat katsoa. Tämäkin sammakkomies lillui Bosporinsalmessa. Kai se kalasti - en tiedä.

Limonlubahce-nimisessä puutarhakahvilassa oli asiakkaiden lisäksi kilpikonnia ja kissoja. Siellä ne vaan tepastelivat pöytien lomassa. Outoa mutta ihanaa. Limonlubahce itsessäänkin on varsinainen yllätys. Yhdeltä kadulta pujahtaa rappukäytävään, josta pääsee kulkemaan kerrostalon takapihalle, jonne on tehty kahvila. Ovella on pienen pieni kyltti - jos sinne haluaa, niin pitää tietää, minne on menossa.

Istanbulin edustalla on Prinssisaaret, joihin pääsee lautalla. Prinssisaarilla autoilu on kielletty ja ne ovatkin ihania kesän pakopaikkoja kalatavernoineen.

Istiklal-kävelykadun jokaisen sivukujan varrelta löytyy jotain. Yleensä ravintoloita, kahviloita, baareja, pikkubutiikkeja - myös ilotaloja huorineen ja epämääräisiä hotelleja ja clubeja. Kaikki parhaat kahvilat ja baarit löytää oikeastaan vain sattumalta rampaten pikkukujia läpi. Sitä vaan toivoo, ettei tämä kuja ole huono kuja. Yksi suosikkini on tällä hetkellä Urban, joka löytyy Galatasarayn hamamin lähettyviltä.

 

Bosporinsalmen 30 kilometrin pituudelle myös mahtuu monenlaista kylää ja kaupunginosaa. Salmen viimeinen kylä Anadolu Kavagi kätkee sumuiseen syliinsä bysantinaikaisen linnan rauniot, marionetin myyjiä, simpukkavartaita ja designkoruja. 

Otan vastaan kaikki yllätykset lahjana.

F1. En tajunnu

Ja kauhea ruuhka takaisinkin.

Häät, hamam ja työläishumua

On pitänyt tässä pitkään hiljaiseloa. Näin blogin suhteen siis. Muuten on riittänyt puuhaa ja ohjelmaa jos jonkinlaista. Nyt sain tartuttua toimeen, kun paljastui ilouutinen: blogspot ei ole enää bannissa!! Paljon näppärämpää tämä bloggailu kun ei tarvitse käyttää epäilyttävimmistä epäilyttävimpää v-tunneli.comia.

Paikalliskokemuksista varsinkin häät, hamam, ja humu vapun aikaan ovat tehneet vaikutuksen. Kutsun saatuani mikään ei olisi saanut pidettyä minua poissa aidoista istanbulilaisista häistä. Täällähän tapoihin kuuluu, että häihin kutsutaan kaikki vähänkin tutut ja häät pidetään kaupunginosan omassa hääsalongissa. Oltiin suuntaamassa salonkiin näyttämällä hääkutsua taksikuskille. No, kuten täällä usein käy, ei mennyt ihan niin kuin suunniteltiin, ja löydettiinkin itsemme morsiamen perheen kotoa! Siellä suoritettiin lähiomaisten kanssa häihin lähtö -seremonia, jossa sulhanen saapuu hakemaan morsiamensa. Seremoniassa morsiamen uumalle solmitaan punainen nauha, joka symboloi neidon koskemattomuutta. Onneksi morsian oli iloisesti yllättynyt nähdessään suomalaiset kasvot. Riitti varmaan suvulle ihmeteltävää! Varsinkaan kun yhteistä kieltä ei löytynyt sen vertaa, että olisimme voineet selittää, että taksi se meidät tänne toi. Ilmeisesti kuski ei löytänyt salonkia, mutta kuuli hääsoittajat, jotka ilmoittavat morsiamen lähdöstä hääpaikalle, ja päätti päästä ulkolaisista eroon tiputtamalla ne sinne talon eteen. Ratkaisuhan sekin. Ja oli kyllä mielenkiintoista nähdä tavallinen turkkilainen koti ja nauttia vieraanvaraisesti tarjottua teetä.

Vieraiden oletetaan tuovan häälahjaksi joko kultaa tai rahaa. Me tietenkin päädyimme ostamaan kultakolikon, sillä onhan ajatuskin kultakolikko-ostoksista niin kutkuttava. Harmi vaan, kun kullan arvo on niin korkealla, ettei kovinkaan näyttävää kolikkoa päässyt ostamaan. Häissä tämä kolikko sitten kiinnitettiin morsiamen kaulan ympärille nostettuun punaiseen nauhaan. Seremoniamestari kuulutti kaikkien vieraiden tuoman lahjan, eli joko kultakolikon koon tai rahasumman. Häihin ei siis oikein kehtaakaan mennä ilman kunnon lahjaa.